Aarteet elämän ääripäissä

Sain pitää aivan pientä vauvaa sylissäni perhekerhon vilinässä.
Hän oli niin pieni. Ja nukkui sikeästi.
Tiedän, että häntä on kohdeltu kuin aarretta. On rakastettu, ihailtu, pidetty sylissä.
Kukaan ei nytkään pystynyt kulkemaan ohi hymyilemättä, silittämättä hiljaa pienen kättä varovasti. Minä voin antaa hänelle lämpimän sylin ja suojaavat käsivarret,
se riittää siinä hetkessä.
Vauva ei osaa pelätä rakkauden tai hoivan loppumista, ei epäile nukahtaessaan etteikö kaikki olisi hyvin myös herätessä. Hymyntapainen häivähtää hänen kasvoillaan ja levollinen uni jatkuu.

Iltapäivällä saan mennä hoivakodin väkeä tapaamaan.
Pääsen sisälle, kun tiedän ovikoodit ja osaan avata ovet. Se on välittämistä ja huolehtimista, turvallisen elämän luomista siellä asuville. Ehkä lukitut ovet yrittävät edes vähän olla kuin suojaavat käsivarret.
Siellä odottavien vanhusten kasvoihin on elämä jättänyt jälkensä, syliin pysähtyneet kädet ovat kirjoittaneet omat tarinansa. Niitä tarinoita vanhus osaa kertoa. Kaikesta siitä mitä tapahtui kauan sitten, kun elämä oli elämisestä täysi. Tämän päivän kuulumisista ei niin tiedäkään. Kun ei paljoa tapahdu ja silloin kun tapahtuu, sen unohtaa nopeasti.  

Haluaisin, että vanhoihin ihmisiin suhtauduttaisiin yhtä ihaillen kuin pieniin vauvoihin. Pysähdyttäisiin  juttelemaan, koskettaisiin varoen mutta hellästi, kuunneltaisiin kiireettä ja huolehdittaisiin hyvästä ruuasta. Miten onnellista olisi, kun vanhus saisi yhtä pyyteettömän huomion, kuin pieni lapsi. Miten arvokasta olisi, ettei kukaan kokisi olevansa tänne unohtunut taakka, vaan odotettu ja rakastettu lahja, muistoineen ja kokemuksineen korvaamaton aarre.

Jos osaisin, piirtäisin tähän ison kämmenen. Sellaisen mistä lauletaan lasten virressä. Sellaisen, missä kaikille tilaa riittää. Vauvoille ja vanhuksille, vaunukansalle ja rollaattoriväelle, nukkujille ja hereilläolijoille. Niille, jotka eivät enää muista. Niille, jotka eivät vielä tiedä. Piirtäisin Jumalan kämmenen ja meidät kaikki siihen.

Tänään rukoukseni on, että jokaiselle vauvalle riittäisi lämmin syli, jokaiselle vanhukselle vierelläkulkija , eikä kenenkään tarvitsisi nukkumaan mennessään epäillä, etteikö kaikki olisi hyvin myös herätessä. Silloin uurteisillakin kasvoilla häivähtäisi hymyntapainen ja levollinen uni voisi jatkua.
Sinä olet aarre, olipa sinulla elämä edessäsi tai siitä pitkä matka jo takana.  Suunnattoman arvokas aarre.

Kirsi Härme